Omaishoitajan kymmenisen vuotta
Vuonna 1932 jouluna syntynyt äitini Lotta Sisko Sinikka Meriläinen, os Penttilä sairastui kymmenen vuotta sitten dementoivaan Lewyn kappale- tautiin.
Aluksi kuljimme neurologilla, sitten ei mitään enää voitu tehdä, tauti eteni ja eteni pikku hiljaa. Äiti oli 72-vuotias sairastuessaan.
Ystävät ja gynekologi huomasivat sairauden ensimmäisenä. Ahkera ompelija ei enää saanut leikattuja kangaskappaleita sopimaan toisiinsa.
Minä astuin kuvioihin, kun äiti kaatui ja kokolattiamatolle tuli veriläntti, joka siihen jäi moneksi moneksi vuodeksi.
Asuimme Pyykösjärvellä (Oulun pohjoispuolella) paritalossa. Minä muutin äidin puolelle yhdessä yössä. Kissani vain jäi talon ja tavaroitten vahdiksi.
Sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja olen ollut eläkkeellä pitkään. Se mahdollistaa omaishoitajan uran. Työelämästä ei niin vaan irrottauduta.
Ainut sisareni Minna asuu Pariisissa. Lapsia minulla on kolme kappaletta ja äidin sairastuessa he asuivat vielä osaksi Oulussa. Aluksi vaadin myös lapsia osallistumaan ahkerasti Hili-mummon hoitoon.
Koska olin niin ”sairas”, sain kunnalta kotiapua. En nimittäin aina pystynyt nousemaan sängystä aamulääkkeen antoon ja aamutoimiin. Laila ja muut ihanat kotihoitajat hoitivat pesemisen ja pukemisen aamua iltaa. Pesut kerran viikossa.
Äidille olisi järjestynyt viriketoimintaa kerran viikossa kodin ulkopuolella, mutta hän ei suostunut siihen.
Niinpä me kökötimme kotona ja kuuntelimme Radio Suomea ja minä naputtelin tietsikalla. Puhelimessa en uteliaan äitini kuullen viitsinyt paljon puhua.
Halusin käydä Hyvän Mielen Talon bipo-piirissä. Oli vuosi 2006.
Se oli vertaisryhmä, joka kokoontui keskiviikkoisin kolmesta viiteen.
Palkkasin naapurin hoitamaan äitiä siksi aikaa. Maksoin kympin tunti puhtaana käteen. En vaatinut ketään vapaaehtoiseksi. Aikani lapsia nakittaneena.
Kävi myös silloin tällöin teatterissa ja yritin opiskella venäjää. Se tyssäsi siihen, ettei äitiä enää voinut jättää yksin pariksi tunniksi- ei yhtään siihen, että kieli osoittautui liian vaikeaksi minulle.
Parin vuoden kiinteän tytär-äiti suhteen jälkeen kaupungin kotihoidon omahotaja Aila totesi, ettei äiti ollut enää yhden hoidettava.
Äiti lähetettiin Kaupunginsairaalan kuntoutusosastolle. (en ole ihan varma, mikä osasto se oli)
Hän oli vanhan ystäväni geriatri Riitta Antikaisen potilas. En tiedä, oliko tämän ansiota vai mikä lottovoitto lienee, kun äiti pääsi Mäntykotiin.
Se tapahtui elokuussa 2007.
Aluksi hyppäsin siellä jatkuvasti. Luulin kai olevani korvaamaton. Totta kai äidin oli vaikea sopeutua sinne ja hän kaipaili Haukitielle.
Kävimme invataksilla aika tiheään entisessä kodissa. Naapurit eivät niinkään käyneet Mäntykodilla, mutta kun äiti tuli käymään Pyykösjärvellä, he tulivat tervehtimään sankoin joukoin.
Kauneimman kiitokseni annan äidin entiselle työtoverille Sirkka Ikoselle. Hän on tämän 10 vuotta vieraillut piristämässä äitiä usein. Olen täysin vakuuttunut, että näitten yhteisten vuosien jälkeen äitini-tillin tallin- tuntee Sirkan, muttei minua.
Sirkka syöttää äitiä. Minä lopetin sen, kun päästiin Mäntykotiin.
Hän osaa jutella mukavia Sinikan kanssa.
LUOPUMINEN
Pikku hiljaa olen turtunut äidin sairauteen. Radiossa sanottiin, että ihmiset pelkäävät dementiaa enemmän kuin kuolemaa. No, läheltä kokeneena minä kirjoitan: ei vanhenemistaan voi valita.
Inhoan kysymystä: ”Tunteeko äiti sinut?” yhtä paljon kuin kysymystä: ”etkö tosiaan saa tukisukkia itse jalkaan?”
Kummatkin ovat tietysti hyväntahtoisia kysymyksiä.
Kolme kertaa Hili-mummu on ollut kuolemaisillaan. Kerran Oyssissä , toisen kerran Kaupungisairaalassa ja nyt viimeksi äitienpäivänä (2015) Mäntykodilla.
Olemme sopineet sisareni ja Mäntykodin lääkärin kanssa, että äiti saa lähteä ilman nenä-mahaletkua ja suonen sisäisiä antibiootteja. Ei oyssin yhteispäivystystä EI EI EI.
Toukokuussa äidillä oli pahalta kuulostava keuhkokuume ja pissatulehdus samaan aikaan. Henki rohisi siihen malliin, etten uskonut Hili-mummon selviävän.
Äitienpäivänä ei saanut kunnolla lääkäriä ja sairaanhoitajaa paikalle.
Oyssin lääkäri toimi ”kaukoparantajana”.
Minä kävin Merja Larivaaran ja Meeri Toivosen konsertissa itkemässä, koska olin liput hommannut monta kuukautta aikaisemmin.
Googlailin kotilääkäreita ja hautaustoimistoja. Suunnittelin Siikajoelle hautajaiset.
Soitin sairaalapastorille, joka tuli Mäntykodille parin päivän päästä (en nyt ihan tarkkaan muista, montako päivää hänellä meni).
Kerroin äitini olevan körtti ja veisasimme neljä virttä. Äiti on aivan selvästi nauttinut dementiastaan huolimatta virsistä.
Yksi virsistä oli suvivirsi. Paikalla olimme papin lisäksi minä ja Sirkka. Muistelimme äitiä.. tai siis kerroimme papille äidistä.
Kirjoitin virsien numerot ylös, sillä joskushan ne Siikajoen hautajaiset järjestetään kuitenkin.
Olen seurannut lähipiirissäni muitakin omaishoitajia. Miksi luopuminen on niin vaikeaa?
Miksi kaikki pitää tehdä ihan itse, eikä oteta apua?
Miksi ei laiteta kahden hoidettavaa vanhusta laitokseen, jos sinne sattuu pääsemään. Miksi pitää olla kiinnisidottu? Tuleeko siitä jotain glooriaa?
Minä olen onnellinen, että äitini on hyvässä hoivassa, kun käyn katsomassa Aino Vadelmaa Helsingissä. Pojantyttäreni,jota en ilman äidin laitoshoitoa näkisi lähes koskaan.
Piste.
]]>
