perjantai, 23. syyskuu 2016

Kerrostaloelämää ja intiimihissi


Kun muutin ensimmäisen kerran omakotitalosta kerrostaloon, en ollut varma, saako vessaa vetää yöllä.

Nyt on aamu ja kuuntelen, kuinka jollain yläkerran naapurilla on pitkä pissa. Lorina vaan kuuluu. Seurapiirirakko.

Talossamme on noin 50 asuntoa ja sen mukaan monenlaista hiihtäjää.

Minua vastapäätä asuu kaikkein hankalin ihminen. Eilen meillä oli riitaa ilmoitustaululle laittamastani lapusta. Hän oli ottanut sen pois. Minä kävin ovella ja näytin, että minulla on 3 samanlaista. Jos "styranki" ottaa yhden pois, minulla on viedä lappu tilalle.

Talon hoitaa mainio kiinteistöhuolto. Kuinka helppoa se onkaan omakotitaloon verrattuna!! Arvostan ihan mahdottomasti. Ei tarvitse pakkasella alkaa metsästämään putkimiestä, kun putket jäätyy tai saa soittaa kiinteistöhuollon paikalle, kun on blondi, eikä tajuu miten autotallin automaatti toimii.

Minun tietokoneakkunani antaa pihalle sillä tavalla,että näen pyöräilijät ja autoilijat. Siis seuraan, mitä tapahtuu..

Meillä on pienen pieni hissi. Kutsun sitä ”intiimihissiksi”. Siinä on niin tiivis tunnelma, että väkisinkin tutustuu naapureihin.

Talossamme on myös pariskunta, jotka toimivat epävirallisena talonmiehenä.Mies siivoaa tupakannatsoja ja nainen pitää huolen talon asukkaista. Mu ka vaa.Joskus meinaa mennä hermot. Esimerkiksi siitä, että minulle huomautettiin auton säilyttämisestä tallin ulkopuolella. Olin jonottanut tallia kuusi vuotta. Nyt tarkoitukseni on ajaa se sisälle vasta kun tulee ensimmäinen pakkasyö.

Minä olen asunut talossa sen rakentamisen aikoihin, vuosina 1965-1969 ja muistan, kuinka alakerrassa oli K-kauppa ja naapuritalossa toinen kauppa.

Minun alapuolellani asuu huonokuuloinen leskirouva, joka on talon pitkäaikaisin asukas. On hyvä,ettei tämä kuule hyvin, voi pestä pyykkiä aikaisin aamulla tai myöhään illalla.

Tästäpä sainkin aasinsillan talomme hermokeskukseen: Pyykkitupaan! Sitä ei jostain syystä saa käyttää sunnuntaisin. Johtuuko siitä, että isännöitsijä on uskovainen mies?Mielestäni tässä talossa on niin paljon pyykkikoneettomia työssäkäyviä/opiskelevia ihmisiä, että sunnuntaipyykkäys pitäisi sallia.

Meillä oli jokin aika sitten todella hyvä isännöitsijän sihteerin sijainen, joka sai asiat rullaamaan. Isännöitsijä kun on ammattikuntansa tapaan kiireinen. Tämä varaisännöitsijä oli valitettavasti vain äitiysloman sijainen. 

Talossamme määrää asioista hallituksen puheenjohtaja itsevaltiaan tavoin. Hänellä on muutama sijoitusasunto täällä ja se tuntuu oikeuttavan kaikkeen. Se siitä.

En voi kertoa kaikista 50 asunnon asukkaasta, sillä en pysy nuorison perässä. Tervehdin kaikkia vastaantulijota.

Yhtään lasta ei kerrostalossamme asu. Mutta meitä mummoja sen sijaan ja käytävässä raikuu sentään joskus lasten ääniä.

Meitä sinkkunaisia on vaikka millä mitalla. Olisi hyvä apaja poikamiehille.

 

 

keskiviikko, 14. syyskuu 2016

YKSINÄINENKÖ?

Yksinäinenkö?

 

 

Haukiputaan vesijumpalla joku tuntematon nainen kysyi minulta: ”oletko yksinäinen?” Tarkoitti udella, onko minulla perhettä ja miestä.

Kerroin, että minulla on kolme aikuista lasta. En todellakaan koe olevani yksinäinen!

 

Lisäksi minulla on niin paljon ystäviä,että mietin välillä, onko se ihan normaalia. Kun ihmisillä kuuluisi olla vain muutama sydänystävä.

Minä taas ystävystyn helposti ja kerron avoimesti asiani.

Olen opetellut empaattisuutta ja se on jopa mennyt överiksi.

 

Tulen toimeen monenlaisten ihmisten kanssa, enkä näytä, vaikka en pitäisikään jostakusta.

 

Ystäväpiiriini kuluu sekä naisia, että miehiä. Homoja, transuja ja jopa yksi ristiinpukeutuja. Äh, nyt menivät termit sekaisin. So what.

Lähinnä ystäväpiirini koostuu vanhoista koulukavereista, naapureista, opiskelukavereista, fb-tutuista, sukulaisista , hulluista ja vanhuksista.

 

Joskus mietin, pakenenko jotakin? Itseäni? Kaikesta huolimatta mielelläni Virkkaan kotona ja katson dvd-leffoja kokkiohjelmien sijaan.

 

Olen minäkin harrastanut nettideittailua vuosikausia. Mutta se tuntuu ihan itsensä myymiseltä!! Kirjoittelen mielelläni. En käy tanssimassa tai ravintoloissa. Mutta mutta.. Samat ukot roikkuvat vuosikausia netissä etsien jotain ihmeellistä.

Eliittikumppanit, Match.comit, Twoot ja muut rahastavat yksinäisyydellä.

Puhumattakaan tanssipaikoista, baareista ja niin edelleen.

 

Lauluja on tehty. Tore Kilpeläisen ystävänpäivä on niistä ehkä mieleeni painunut parhaiten.

Se ja Beatlesin Eleanor Rigby soivat joskus päässäni.

 

Kävin kylässä 80-vuotiaan rakkaan ystäväni luona, jolla on sama ongelma kuin minulla: inhoamme syödä yksin!! Minä olen ratkaissut ongelmani naapureiden kanssa tai kutsumalla vähävaraisia ystäviäni syömään.

Ja käyn nykyään vanhusten palvelutalossa syömässä 6.70euron lounasta.

Vanhempi ystäväni asuu pikkupaikkakunnalla. Siellä se on tuskin mahdollista.

 

Hopper-niminen taiteilija on kuvannut yksinäisyyttä todella hyvin!!

400px-Nighthawks_by_Edward_Hopper_1942.j

 

images?q=tbn:ANd9GcTd_zvZWjq74dvBHuc3Q7F


 


 

 

tiistai, 13. syyskuu 2016

Toyota Yariksen osto viitisen vuotta sitten

Luovaa auton ostoa

Kaikki alkoi siitä, kun onneton menin mainitsemaan naapurin Jounille, että haluan Toyota Yariksen.

Jäi nimittäin sanomatta, että sisko Ranskasta lupasi rahoittaa kaupat vasta joulun jälkeen.

Jounin avovaimo Inkeri soitti ja kertoi, että Urre-autosta on löytynyt aivan mahtava Yaris. Sillä oli ajettu vain 70 000 ja vuosimallia 2001. Hintakaan ei päätä huimannut: neljän tonnin pintaan.

Minulla oli ollut Yaris-kuume jo useamman vuoden. Rakas vanha Golfini oli vuodelta 1990 enkä enää uskaltanut lähteä sillä liikkeelle ilman kännykkää.

Käytettiin Yarista kuorma-autoliikkeen pihalla näytillä kaverillani Anterolla, joka tietää autoista kaiken. Juuri hänen ansiostaan olin päätynyt Toyotaan.

Antero huomasi, että autoa oli kolaroitu ja vähän oli maalattu ruostettakin päälle, mutta hyväksyi auton.

Kolarointi ei ollut mikään salaisuus. Minulle hönerölle sellainen kelpasi ihan hyvin.

No sitten päästään todelliseen luovaan osaan:

RAHOITUKSEEN.

Auton myyjä lupasi Golfistani 600e.

Minä maksoin luottokortilla käsirahan. Visalla oli maksupäivä 31.1. 2013, ajattelin, että siihen mennessä saan rahat Osuuspankista tai siskolta.

Urre-auto halusi rahansa tiistaina 18.1. 2012.

Kävin pankissa neuvottelemassa lainasta. Olin todella ihan ulalla siellä.

Kulutusluotolla olisi ollut korko 6,5% ja sitä pankkineiti suositteli. Mutta lainalaskuri ei antanut kuin parin tonnin lainat minun tuloillani ja kyvylläni lyhentää 250e/kk lainaa.

Piti mennä tavallisen luoton puolella, jossa vakuutena asunto-osake. Sen lainan nostaminen olisi maksanut 200euroa!

Siispä siskon puoleen kääntyminen oli ainoa järkevä ratkaisu. Sisko oli sitä mieltä, että hänellä on joulun alla muutakin tekemistä kuin tapella minun kanssa skypessä raha-asioista.

Ja toinen episodi oli kiireessä tapahtunut asia oli Golfin luovutuskirjan hankinta. Vanha rakas auto oli nimittäin tyttäreni nimissä. En tiennyt, että hänellä oli Helsingissä luovutuskirja. Luulin hukanneeni sen, kuten niin monta muutakin paperia.

Aili ei joutanut moneen päivään laittamaan sähköpostilla valtakirjaa. Sitä sai odotella.

Ja vielä yksi episodi: akku petti keskellä kaupunkia lauantai-iltana.

Olin onneksi liikkeellä Miehen kanssa. Soitin nimittäin ensi naapurin Jounille, sitten auton myyjälle (joka oli Oulaisissa) ja automies Anterolle (joka oli saunassa).

Mies meni poliisiauton kyydissä Länsi-Tuiraan ja toi sieltä pömpelin, jolla latasi akun .Ajoimme peräkkäin Urre-autoon ja jätimme Yariksen sinne pihalle.

Sain tietysti maanantai-aamuna uuden akun autoon. Kyllä se kuuluu hyviin kauppatapoihin.

Nyt on tiistai 18.12 ja minun olisi tarkoitus maksaa loput 2000 euroa liikkeeseen.

Sisko lähetti rahat Nordeasta. Jännitän pankkipäiviä, siirtyykö maksu huomiseen.

 



 

tiistai, 13. syyskuu 2016

Omaishoitajana yli 10 vuotta

Omaishoitajan kymmenisen vuotta

 

Vuonna 1932 jouluna syntynyt äitini Lotta Sisko Sinikka Meriläinen, os Penttilä sairastui kymmenen vuotta sitten dementoivaan Lewyn kappale- tautiin.

Aluksi kuljimme neurologilla, sitten ei mitään enää voitu tehdä, tauti eteni ja eteni pikku hiljaa. Äiti oli 72-vuotias sairastuessaan.

Ystävät ja gynekologi huomasivat sairauden ensimmäisenä. Ahkera ompelija ei enää saanut leikattuja kangaskappaleita sopimaan toisiinsa.

Minä astuin kuvioihin, kun äiti kaatui ja kokolattiamatolle tuli veriläntti, joka siihen jäi moneksi moneksi vuodeksi.

Asuimme Pyykösjärvellä (Oulun pohjoispuolella) paritalossa. Minä muutin äidin puolelle yhdessä yössä. Kissani vain jäi talon ja tavaroitten vahdiksi.

Sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja olen ollut eläkkeellä pitkään. Se mahdollistaa omaishoitajan uran. Työelämästä ei niin vaan irrottauduta.

Ainut sisareni Minna asuu Pariisissa. Lapsia minulla on kolme kappaletta ja äidin sairastuessa he asuivat vielä osaksi Oulussa. Aluksi vaadin myös lapsia osallistumaan ahkerasti Hili-mummon hoitoon.

Koska olin niin ”sairas”, sain kunnalta kotiapua. En nimittäin aina pystynyt nousemaan sängystä aamulääkkeen antoon ja aamutoimiin. Laila ja muut ihanat kotihoitajat hoitivat pesemisen ja pukemisen aamua iltaa. Pesut kerran viikossa.

Äidille olisi järjestynyt viriketoimintaa kerran viikossa kodin ulkopuolella, mutta hän ei suostunut siihen.

Niinpä me kökötimme kotona ja kuuntelimme Radio Suomea ja minä naputtelin tietsikalla. Puhelimessa en uteliaan äitini kuullen viitsinyt paljon puhua.

Halusin käydä Hyvän Mielen Talon bipo-piirissä. Oli vuosi 2006.

Se oli vertaisryhmä, joka kokoontui keskiviikkoisin kolmesta viiteen.

Palkkasin naapurin hoitamaan äitiä siksi aikaa. Maksoin kympin tunti puhtaana käteen. En vaatinut ketään vapaaehtoiseksi. Aikani lapsia nakittaneena.

Kävi myös silloin tällöin teatterissa ja yritin opiskella venäjää. Se tyssäsi siihen, ettei äitiä enää voinut jättää yksin pariksi tunniksi- ei yhtään siihen, että kieli osoittautui liian vaikeaksi minulle.

Parin vuoden kiinteän tytär-äiti suhteen jälkeen kaupungin kotihoidon omahotaja Aila totesi, ettei äiti ollut enää yhden hoidettava.

Äiti lähetettiin Kaupunginsairaalan kuntoutusosastolle. (en ole ihan varma, mikä osasto se oli)

Hän oli vanhan ystäväni geriatri Riitta Antikaisen potilas. En tiedä, oliko tämän ansiota vai mikä lottovoitto lienee, kun äiti pääsi Mäntykotiin.

Se tapahtui elokuussa 2007.

Aluksi hyppäsin siellä jatkuvasti. Luulin kai olevani korvaamaton. Totta kai äidin oli vaikea sopeutua sinne ja hän kaipaili Haukitielle.

Kävimme invataksilla aika tiheään entisessä kodissa. Naapurit eivät niinkään käyneet Mäntykodilla, mutta kun äiti tuli käymään Pyykösjärvellä, he tulivat tervehtimään sankoin joukoin.

Kauneimman kiitokseni annan äidin entiselle työtoverille Sirkka Ikoselle. Hän on tämän 10 vuotta vieraillut piristämässä äitiä usein. Olen täysin vakuuttunut, että näitten yhteisten vuosien jälkeen äitini-tillin tallin- tuntee Sirkan, muttei minua.

Sirkka syöttää äitiä. Minä lopetin sen, kun päästiin Mäntykotiin.

Hän osaa jutella mukavia Sinikan kanssa.

LUOPUMINEN

Pikku hiljaa olen turtunut äidin sairauteen. Radiossa sanottiin, että ihmiset pelkäävät dementiaa enemmän kuin kuolemaa. No, läheltä kokeneena minä kirjoitan: ei vanhenemistaan voi valita.

Inhoan kysymystä: ”Tunteeko äiti sinut?” yhtä paljon kuin kysymystä: ”etkö tosiaan saa tukisukkia itse jalkaan?”

Kummatkin ovat tietysti hyväntahtoisia kysymyksiä.

 

Kolme kertaa Hili-mummu on ollut kuolemaisillaan. Kerran Oyssissä , toisen kerran Kaupungisairaalassa ja nyt viimeksi äitienpäivänä (2015) Mäntykodilla.

Olemme sopineet sisareni ja Mäntykodin lääkärin kanssa, että äiti saa lähteä ilman nenä-mahaletkua ja suonen sisäisiä antibiootteja. Ei oyssin yhteispäivystystä EI EI EI.

Toukokuussa äidillä oli pahalta kuulostava keuhkokuume ja pissatulehdus samaan aikaan. Henki rohisi siihen malliin, etten uskonut Hili-mummon selviävän.

Äitienpäivänä ei saanut kunnolla lääkäriä ja sairaanhoitajaa paikalle.

Oyssin lääkäri toimi ”kaukoparantajana”.

Minä kävin Merja Larivaaran ja Meeri Toivosen konsertissa itkemässä, koska olin liput hommannut monta kuukautta aikaisemmin.

Googlailin kotilääkäreita ja hautaustoimistoja. Suunnittelin Siikajoelle hautajaiset.

Soitin sairaalapastorille, joka tuli Mäntykodille parin päivän päästä (en nyt ihan tarkkaan muista, montako päivää hänellä meni).

Kerroin äitini olevan körtti ja veisasimme neljä virttä. Äiti on aivan selvästi nauttinut dementiastaan huolimatta virsistä.

Yksi virsistä oli suvivirsi. Paikalla olimme papin lisäksi minä ja Sirkka. Muistelimme äitiä.. tai siis kerroimme papille äidistä.

Kirjoitin virsien numerot ylös, sillä joskushan ne Siikajoen hautajaiset järjestetään kuitenkin.

Olen seurannut lähipiirissäni muitakin omaishoitajia. Miksi luopuminen on niin vaikeaa?

Miksi kaikki pitää tehdä ihan itse, eikä oteta apua?

Miksi ei laiteta kahden hoidettavaa vanhusta laitokseen, jos sinne sattuu pääsemään. Miksi pitää olla kiinnisidottu? Tuleeko siitä jotain glooriaa?

Minä olen onnellinen, että äitini on hyvässä hoivassa, kun käyn katsomassa Aino Vadelmaa Helsingissä. Pojantyttäreni,jota en ilman äidin laitoshoitoa näkisi lähes koskaan.

Piste.

 

tiistai, 13. syyskuu 2016

Revanssissa julkaistu juttu

 

Kyläluuta vapaaehtoistyöstä (kirjoitettu 2015 pikkujouluaikaan)

 

Minulla kulkee suvussa perintönä kylästely. Eräs putkiliike mainostaa: ”vettä toisessa polvessa!´´, minä voin kertoa olevani kellolaisittain kyläluuta kolmannessaa polvessa.

 

Olin eilen vapaaehtoistyön ihanassa teatteri-illassa, koska olen tehnyt vapaaehtoistyötä jo 30 vuotta. Siellä sai palkinnon nainen, joka kehui käyneensä jonkun mummun luona järjestötoiminnan kautta jo 10 vuotta.

 

Ei siinä mitään pahaa. Hyvä että yksinäiset ihmiset saavat seuraa, itsekin oli spr:n ystävänä vuosikymmeniä sitten. Olen vuosien varrella saanut eri yhdistyksiltä koulusta, tukea ja jopa ammattimaista työnohjausta Hyvän mielen talolta ryhmän ohjaukseen. Puhumattakaan ihanasta kesäisestä Houtskärin kurssista muutama vuosi sitten. MTKL:n kulttuurivastaavat.

 

Entisvanhaiset ihmiset eivät tarvinneet koulutuksia. Eilisessä tapaamisessa, jossa oli tarkoitus tavata toisia ihmisiä, rämpälättiin vaan puhelmia.

Voihan some sentään.

 

Mutta mutta. Nykyään käyn sukulaisissa ja huolehdin kerrostaloni asukkaista. Ystävissäni esiintyy alakuloa tähän vuodenaikaan suunnattomasti. Koska itsellänikin on debressiokausia, jolloin vain Columbo maistuu, osaan olla empaattinen.

 

Näin talvella on helpointa soittaa kerrostalossa ovikelloa ja sanoa isoon ääneen: Heli täällä!


Olen mennyt huolehtimisessani niin pitkälle, että sain talomme häiriköltä kunnianimen: Ulla Taalasmaa. Saapa nähdä, kuuluuko ensi viikonloppuna jumputusta läpi talon.